Yö hohti pimeyttään jotenkin uhkaavan pilvisenä kaukaisen, pienen englantilaisen kylän päällä. Vuosi oli 1902. Nelihenkisen perheen omakotitalon kaikki valot oli sammutettu. Oli kuolemanhiljaista. Perheen toinen tytär, Anastacia oli valveilla. Hänellä oli hyvin levoton olo, syytä siihen hän ei tiennyt itsekään. Anastacia nousi vuoteeltaan ja hipsi kirjoituspöydän luo.
Talo oli todella vanha, 1800-luvun alussa tehty. Kaikki huonekalutkin olivat myös vanhoja. Anastacia nojasi pöytään. Heti alkoi kuulua uhkaavaa narinaa. Pöydän päällä olevalta hyllyltä putosi jotain. Se oli päiväkirja. Anastacia otti sen hentoisiin käsiinsä ja avasi sen hitaasti ja varovaisesti. Vuosisadan pölyt lennähtivät kuitenkin ja laskeutuivat leijaillen, jotenkin salaperäisen tuntuisesti hänen eteensä. Hänelle tuli hyvin ahdistava olo, aivan kuin pölyn laskeutuminen olisi enteillyt jotain…
Päiväkirjan kirjoitus oli vanhanaikaista ja todella koukeroista. Anastacia syventyi lukemiseen.
“17.8.1802
Rakas päiväkirja
Minua pelottaa aina, paitsi nukkuessani. Vanhempani – varsinkin isäni on pelottava. Hän pieksee minua, jos en tee kotitöitä. Nyt he ovat löytäneet minulle jonkun miehen. En tahdo! Minulla on rakastettuni, komea Charles, mutta poika on maalaistalosta. Rakkauttamme ei sallita, ja se tuntuu minusta kamalalta. Isäni ehdokas on George. Kuninkaallisesta suvusta. Ei ole oikein, se ei ole! Mutta minun on kuunneltava isääni. Paitsi jos lähden.
Laskin köyden alas ikkunasta ja kävelin. Charles olisi varmasti joella. Kuljin sinne surua tuntien. Mukana vain tämä päiväkirja ja Charlesilta saamani kynä. Oli niin hiljaista. Arvasin oikein, Charles oli joella. Kerroin hänelle miehestä. Charles oli surun murtama, niin kuin minäkin. Charles ojensi minulle kauniin, kultaisen riipuksen, jossa oli sydän. Siinä luki: Aina rakastaen, Charles & Anna. Sitten hän otti puukon esiin ja viilsi kurkkunsa! Huusin, huusin niin paljon. Itkin Charlesin takkiin. Minun oli kuitenkin mentävä kotiin ennen aamunkoittoa ja otin Charlesin takin mukaan muistoksi hänestä.”
“26.9.1802
Rakas päiväkirja
Nyt minut on naitettu Georgelle. Hän halusi välttämättä muuttaa jonnekin kauas pienestä, syrjäisestä kotikylästäni. Mies on hirveä, omistavainen. Joskus öisin kuulen vieläkin Charlesin kutsuvan minua. Saan hänen sanoistaan selville vain sen, että hän tulee kostamaan aina sadan vuoden välein, jolloin hän murhaa minun entisessä huoneessani asuvan henkilön. Oli se nainen tai mies. Minua pelottaa. En halua tuota kohtaloa sille henkilölle, joka erehtyy asumaan siinä huoneessa.”
Anastacia keskeyttää lukemisen. Hän katsoo almanakkaansa. “Tänäänhän on 26. syyskuuta!”, Anastacia toteaa kauhuissaan. Hän tajuaa asuvansa väärään aikaan väärässä huoneessa. Anastacia kuulee takaansa äännähdyksen, josta erottaa sanat “minä” ja “kostan”. Hän tuntee kylmän ja terävän metallin koskettavan kaulaansa. Anastacia tietää kuolevansa samalla tavalla kuin Charleskin. Yhden nopean viillon jälkeen hän vaipui horrokseen, josta hän ei enää herää. Koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti