Ilkikurinen nauru

Oli kerran tyttö, joka oli rakastunut erääseen poikaan. Kun tyttö lähti eräänä iltana tanssiaisista pojan kanssa, poika kertoi tälle, että asui toisella puolella kaupunkia eikä voinut saattaa tyttöä kotiin.Tyttö lähti kotiinsa. Juuri, kun tyttö oli vaihtamassa yövaatteitaan, hän huomasi, että joku katsoi häntä pimeässä. Katulampun valossa tyttö näki, että se oli vain hänen rakas poikaystävänsä. Tyttö huusi ikkunasta pojalle, että tämä odottaisi. Sitten tyttö ja poika lähtivät ajelulle. Tyttö katsahti pojan käsiä. Ne olivat LUURANGON kädet!! Tyttö avasi auton oven ja juoksi ulos. Auto kuitenkin seurasi häntä. Se ajoi ohi, mutta sisältä kuului ilkikurista naurua.
Pian tyttö unohti tapahtuneen. Kerran sateisena iltana hänen takanaan tiellä välkkyivät auton valot ja sisältä kuului tuttu ilkikurinen nauru. Tyttö juoksi kirkuen pakoon ja pakeni kalliolle. Tyttö astui harhaan, putosi mereen ja kuoli. Vieläkin voi sateisina iltoina rantakallioilta kuulla tytön huudon….

Kosto

Yö hohti pimeyttään jotenkin uhkaavan pilvisenä kaukaisen, pienen englantilaisen kylän päällä. Vuosi oli 1902. Nelihenkisen perheen omakotitalon kaikki valot oli sammutettu. Oli kuolemanhiljaista. Perheen toinen tytär, Anastacia oli valveilla. Hänellä oli hyvin levoton olo, syytä siihen hän ei tiennyt itsekään. Anastacia nousi vuoteeltaan ja hipsi kirjoituspöydän luo.
Talo oli todella vanha, 1800-luvun alussa tehty. Kaikki huonekalutkin olivat myös vanhoja. Anastacia nojasi pöytään. Heti alkoi kuulua uhkaavaa narinaa. Pöydän päällä olevalta hyllyltä putosi jotain. Se oli päiväkirja. Anastacia otti sen hentoisiin käsiinsä ja avasi sen hitaasti ja varovaisesti. Vuosisadan pölyt lennähtivät kuitenkin ja laskeutuivat leijaillen, jotenkin salaperäisen tuntuisesti hänen eteensä. Hänelle tuli hyvin ahdistava olo, aivan kuin pölyn laskeutuminen olisi enteillyt jotain…
Päiväkirjan kirjoitus oli vanhanaikaista ja todella koukeroista. Anastacia syventyi lukemiseen.
“17.8.1802
Rakas päiväkirja
Minua pelottaa aina, paitsi nukkuessani. Vanhempani – varsinkin isäni on pelottava. Hän pieksee minua, jos en tee kotitöitä. Nyt he ovat löytäneet minulle jonkun miehen. En tahdo! Minulla on rakastettuni, komea Charles, mutta poika on maalaistalosta. Rakkauttamme ei sallita, ja se tuntuu minusta kamalalta. Isäni ehdokas on George. Kuninkaallisesta suvusta. Ei ole oikein, se ei ole! Mutta minun on kuunneltava isääni. Paitsi jos lähden.
Laskin köyden alas ikkunasta ja kävelin. Charles olisi varmasti joella. Kuljin sinne surua tuntien. Mukana vain tämä päiväkirja ja Charlesilta saamani kynä. Oli niin hiljaista. Arvasin oikein, Charles oli joella. Kerroin hänelle miehestä. Charles oli surun murtama, niin kuin minäkin. Charles ojensi minulle kauniin, kultaisen riipuksen, jossa oli sydän. Siinä luki: Aina rakastaen, Charles & Anna. Sitten hän otti puukon esiin ja viilsi kurkkunsa! Huusin, huusin niin paljon. Itkin Charlesin takkiin. Minun oli kuitenkin mentävä kotiin ennen aamunkoittoa ja otin Charlesin takin mukaan muistoksi hänestä.”
“26.9.1802
Rakas päiväkirja
Nyt minut on naitettu Georgelle. Hän halusi välttämättä muuttaa jonnekin kauas pienestä, syrjäisestä kotikylästäni. Mies on hirveä, omistavainen. Joskus öisin kuulen vieläkin Charlesin kutsuvan minua. Saan hänen sanoistaan selville vain sen, että hän tulee kostamaan aina sadan vuoden välein, jolloin hän murhaa minun entisessä huoneessani asuvan henkilön. Oli se nainen tai mies. Minua pelottaa. En halua tuota kohtaloa sille henkilölle, joka erehtyy asumaan siinä huoneessa.”
Anastacia keskeyttää lukemisen. Hän katsoo almanakkaansa. “Tänäänhän on 26. syyskuuta!”, Anastacia toteaa kauhuissaan. Hän tajuaa asuvansa väärään aikaan väärässä huoneessa. Anastacia kuulee takaansa äännähdyksen, josta erottaa sanat “minä” ja “kostan”. Hän tuntee kylmän ja terävän metallin koskettavan kaulaansa. Anastacia tietää kuolevansa samalla tavalla kuin Charleskin. Yhden nopean viillon jälkeen hän vaipui horrokseen, josta hän ei enää herää. Koskaan.

Pellenukke

Muutamia vuosia sitten kahden pienen lapsen vanhemmat päättivät pitää tauon ja lähteä ulos juhlimaan. He kutsuivat luotetuimman lapsenvahtinsa vahtimaan taloa ja lapsia. Hänen tultuaan lapset olivat jo nukkumassa, joten vanhemmat ohjeistivat lapsenvahtia lähinnä istumaan ja katsomaan etteivät ylivilkkaat lapset herää ja ala hajoittaa paikkoja. Myöhemmin samana yönä, lapsenvahti kyllästyi ja meni katsomaan televisiota, muttei voinut katsoa sitä olohuoneessa koska olohuoneen televisiossa ei ollut digiboxia (vanhemmat eivät halunneet lastensa katsovan liikaa roskaa, joten tuo televisio oli lähinnä videoita varten). Hän soitti lasten vanhemmille ja kysyi, voisiko hän katsoa televisiota heidän makuuhuoneessaan. Vanhemmat vastasivat totta kai myöntävästi, mutta lapsenvahdilla oli vielä yksi kysymys.. hän kysyi, voisiko peittää makuuhuoneessa olevan ison pellenuken peitolla tai vaatteella, koska se pelotti häntä. Puhelimesta ei kuulunut hetkeen mitään, kunnes puhelimessa sillä hetkellä oleva isä sanoi "Ota lapset ja lähde ulos talosta.. Me soitamme poliisin. Meillä ei ole mitään pellenukkea."

Poliisi löysi kaikki kolme talossa ollutta kuolleina kuusi minuuttia puhelun jälkeen. Mitään pellenukkea ei koskaan löydetty.

Aloitus

Aloitamme uuden kauhublogin!

Tätä blogia kirjoittaa 2 tyttöä.

Postauksia tulee aina silloin kun löydämme hyvän tarinan.

Lue jos uskallat!